Skip to content

Reissutarinoita

  • Blogi
    • Tortoise
    • Vesiputouksia
    • Käärmeitä, tappajakärpäsiä ja lampaita
    • Selviytyminen Ding ja Dang
    • Hyttyshyökkäys
    • Silverton
    • Horseshoe
    • Kohti Arizonaa
    • Karhu
    • Maanjäristys
    • Lunta
    • Gullison
  • Tietoa
Menu

Juosten Haltille

Posted on 20 syyskuun, 202021 syyskuun, 2020 by Salla-Mari

Kuuletko tämän hiljaisuuden? Kysyin Jaakolta istuessamme Haltin rinteellä suurten kivien päällä syömässä maapähkinävoileipiä. Aurinko paistoi ja pystyi kuulemaan ainoastaan tuulen vireen. Olimme päässeet yli puolivälin, eli reilu 50 kilometriä jo juostu. Oliko tämä edes totta? Voiko jotain tällaista päästä kokemaan?

Pitkään ollut mielessä

Pitkään listalla ollut Haltin huiputus oli vihdoin edessä. Vuosia sitten olimme miettineet sitä useamman päivän vaellusretkenä, kuten se yleensä tehdään. Entä jos sen juoksisikin alle vuorokaudessa? Mikä ettei.

Varusteet ja valmistautuminen

Mitä yli sadan kilometrin juoksuvaellus Haltille oikein vaatii ja minkälaisia varusteita sinne tarvitaan?

Meillä molemmilla oli sujunut juokseminen viime aikoina mukavasti, eikä rasitusvammoja ollut ilmennyt, joten ajoitus Haltille juoksemiselle oli hyvä. Muutama viikko ennen ollut Nivalan Pyssymäki Extreme 58 km kilpailu haastavassa maastossa oli varmasti hyvä harjoitusjuoksu ennen Haltin reissua.

Kenkävalinta Haltille oli molemmilla Hoka One Onen Evo Speedgoat, joka osoittautui täydelliseksi kengäksi. Itselläni on yleensä haasteita kenkien kanssa, ne painavat helposti jostain kohtaa tai aiheuttavat hiertymiä. Evo Speedgoateilla yli sadan kilometrin matkalla jalkoihini ei tullut yhtäkään hiertymää tai rakkoa, eikä kenkä painanut mistään. Kaikki kynnet säilyvät ehjinä, vaikka meinasin kaatua useamman kerran tökätessä kengän kärjen kiveen. Kengissä oli myös hyvä pito, mutta niitä ei onneksi päässyt tällä reissulla testaamaan ihan märillä liukkailla kivillä.

Muuten pukeutumisessa oli paksumpaa pitkähihaista, juoksutrikoot, hanskat ja takki mukana. Molemmilla oli varalta myös vaihtosukat. Lisävarusteina oli suolatabletteja, avaruuspeitot, tukisidettä, kinesioteippiä hiertymisten varalle, rakkolaastareita ja normaaleja laastareita, pieni desinfiointiliina ja vessapaperia, joka meinasi loppua kesken matkan.

Eväinä meillä oli kummallekin yhdet kauraleivät maapähkinävoitäytteellä ja sen lisäksi Jaakolla oli CLIF Shot- geelejä ja minulla taas oli Nosht- energiakarkkeja. Molemmilla oli lisäksi CLIF Bareja ja pähkinöitä ja minulla vielä pienen pienet pussilliset karkkeja ja sipsejä. Juomina molemmilla oli kaksi puolen litran pullollista vettä, johon oli sekoitettu Nosht:in urheilujuomajauhetta.

Varusteet

Lähtö

Käkikellolta kuulostava herätyskello herätti meidät vähän ennen kolmea yöllä Kilpisjärven hotellissa. Olin mennyt edellisenä iltana jo kahdeksan jälkeen nukkumaan, eli kerrankin hyvin nukutun yön jälkeen ultramatkalle. Olin jopa pirteä kolmelta aamuyöstä ja yllättävän rento, vaikka tiesin edessä olevan henkisesti ja fyysisesti rankka suoritus. Jaakko oli nukkunut huonosti ja keskellä yötä vielä varmistellut kellojen ja otsalamppujen akkujen latailua.

Olimme laittaneet kaikki varusteet edellisenä iltana valmiiksi. Juoksuliivit oli pakattu, urheilujuomajauheet sekoitettu veteen ja vaatteet katsottu valmiiksi. Vielä aamulla pohdin kuitenkin vaatetusta. Mitä vaatteita laittaisin päälle ja millä tarkenisin? Mitään turhaa ei pitkälle juoksumatkalle halua ottaa mukaan, sillä kaikki ylimääräinen painaa ja vie tilaa. Olisi kuitenkin hyvä varautua siihen, että pärjää jonkin aikaa hitaassa vauhdissa tai paikallaan, jos jompikumpi loukkaantuisi.

Saimme edellisenä iltana vielä selostusta reitin kulusta ja huomioitavista asioista ultrajuoksija Pasi Koskiselta. Eniten niistä itseäni huolestutti puhelimen kuuluvuus, jota ei ilmeisesti olisi reitillä muualla, kuin Haltin huipulla ja mahdollisesti muiden tuntureiden päällä. Apua ei siis olisi kovin nopeasti saatavilla, mikäli jotain tapahtuisi. Säätietojen mukaan oletettavissa olisi hyvä, jopa aurinkoinen sää ainakin iltapäivään saakka. Tuntureilla sääolosuhteet voivat ilmeisesti kuitenkin muuttua hyvinkin nopeasti.

Ajoimme hotellilta reilun kilometrin päähän parkkipaikalle, josta Kalottireitti lähtee. Olimme reitin alussa klo 04:00 aamuyöllä. Tarkoituksena oli juosta Kilpisjärveltä Haltin huipulle ja sieltä samaa reittiä takaisin, jolloin kilometrejä kertyisi reilut sata. Lähdimme reitille aikaisin aamulla, jotta olisimme Haltin huipulla päiväsaikaan ja saapuisimme takaisin autolle myöhään illalla tai yöllä. Jätimme autoon hedelmälimonadit odottamaan takaisin saapumista. Ne voisivat maistua hyvältä pitkän rupeaman jälkeen.

Sitten ei muuta kuin otsalamput päälle ja juosten reitille.

Kilpisjärvi – Saarijärvi 12 km

Tunsin suurta innostusta, mutta myös hieman jännitystä ottaessamme ensimmäisiä juoksuaskeleita. Mitenhän tämä tulisi menemään?

Reitti oli aluksi hiekkatietä, josta käännyimme pienemmälle metsäpolulle. Metsäpolku oli osittain kivikkoista ja paikoitellen mutaista. Katse pysyi tiukasti polulla, mutta välillä pystyi kuvittelemaan kauniin koivikon värit näkemällä otsalampun osoittamia kohtia väreissä muuten pilkkopimeässä maastossa. Koivikko muuttui kasvillisuuden suhteen yhä harvemmaksi ja pian olimmekin jo avarammassa tunturimaisemassa. Siinä vaiheessa aistin ilman viileyden jaloissani, lämpötila oli varmaan lähellä nollaa.

Saarijärvi aamun sarastaessa

Polku oli ajoittain märkää ja vielä siinä vaiheessa pyrimme pomppimaan pienillä kivillä välttäen kenkien kastumista. Alkutaipaleella oli pitkospuita, joiden jäähileinen pinta kimalteli kauniisti otsalampun valossa. Välillä katsetta nostaessa pystyi näkemään kaukaisuudessa tunturien takaa aamun sarastuksen. Samalla saattoi vilkaista tähtitaivasta, joka pääsi oikeuksiinsa avarassa tunturilaaksossa. Jossakin vaiheessa otsalampun valo osui Norjan rajan kylttiin. Juoksimme muutaman kilometrin Norjan puolella, josta reitti kulkee.

Ensimmäinen välimatka meni lähes huomaamatta, vaikka takaisin tullessa tajusimme, että alkumatka oli todellakin ollut lähes pelkkää ylämäkeä. Sitä ei hahmottanut otsalampun valossa mennessä alkuhurmiossa. Oli myös mukava huomata, että olimme pystyneet juoksemaan melkein koko ajan, vaikka jo alkumatkan polun haasteellisuudesta meitä oli huomautettu. Pian ensimmäinen autiotupa näkyi jo kukkulan päältä kauniin järven rannalla. Vielä oli hämärää, eikä ketään vaeltajia näkynyt autiotuvan ulkopuolella. Kaikki ovat vielä nukkumassa, totesin.  

Jo ensimmäisen etapin aikana vatsassani jostain syystä hieman hölskyi. Tämä sai minut huolestumaan, sillä yleensä minulla ei ole ollut vatsan kanssa minkäänlaisia ongelmia pidemmillä ultramatkoilla. Päätin kuitenkin, että turha stressata etukäteen ja jos siitä tulisi ongelma, tulee sitten miettiä miten toimia. Kävin heti tutustumassa Saarijärven huussiin, jonka jälkeen matka jatkui kohti Kuonjarjokea.

Saarijärvi – Kuonjarjoki 9 km

Täytin vesipullot autiotuvan viereisessä joessa, jonka vesi oli todella kylmää. Sormet olivat hetken kohmeessa, mutta onneksi hanskat lämmittivät käsiä nopeasti. Saarijärveltä eteenpäin reitti oli nousua ja polku oli kuivempaa sekä paikoitellen kivikkoista. Maisemat olivat avaraa erämaata. Tässä vaiheessa yhtäkkiä huomasin, etten ole hetkeen nähnyt reittimerkintää. Olimme jo harhautuneet polulta. Onneksi Jaakko pystyi tarkistamaan kellostaan reitin, vaikka tarjosin siinä vaiheessa jo paperikarttaa tutkailtavaksi. Polku meni ihan lähellä vasemmalla ja koska maasto oli kuivaa sekä kasvillisuus ainoastaan matalaa varvikkoa, pystyimme loikkimaan helposti takaisin oikealle reitille. Totesin, että täytyykin pysyä skarppina reittimerkintöjen suhteen. Siitä eteenpäin aina vähän väliä kyselimme toisiltamme: ”milloin viimeksi näit tötterön?”. Reittimerkinnät olivat matalia puisia oranssipäisiä tolppia.

Totesimme nousun aikana, että tätä onkin sitten mukava surffailla takaisin tullessa alaspäin, mikäli etureidet eivät ole kovin loppuun ajetut. Nyt alkoi jo olla valoisampaa ja aurinko pilkahteli tunturin takaa. Vasemmalla puolella horisontissa näkyi sakean usvan peittämä maa ja edessä oli poroja etsimässä syötävää. Taakse katsoessa jo pitkän matkan päässä näkyi auringon valaisema Saanatunturi, jonka lakea päällysti usvapeitto. Maisemien kauneus oli jotain aivan uskomatonta.

Nousun jälkeen maasto oli helpommin juostavaa ja tasaisempaa. Pian lähdimmekin jo laskeutumaan alas joelle, jonka ylityksen jälkeen reitti jatkui tasaisena joen vartta pitkin. Maisemat olivat kuin suuressa kanjonissa, joen molemmin puolin korkeat tunturin rinteet. Juokseminen tuntui hyvältä ja matka eteni mukavaa vauhtia.

Vastaan tulivat ensimmäiset vaeltajat juuri kun seuraava autiotupa alkoi näkyä horisontissa. Tuvalla oli muutama muukin vaeltaja koirien kanssa. Juoksin tuvalta alas joelle täyttämään vesipullot, jonka jälkeen lisäsimme pulloihin minigrip-pussista urheilujuomajauhetta. Jouduin tutustumaan tämänkin tuvan huussiin Jaakon kuvaillessa maisemia sillä välin. Sitten matka jatkui.

Kuonjarjoki – Meekonjärvi 10 km

Reitti jatkui samankaltaisessa erämaassa useita kilometrejä. Välillä näimme porolaumoja, jotka poistuivat paikalta vähin äänin aina hetken tarkkailun jälkeen. Alamäen jälkeen edessä oli huomattavasti leveämpi joki, kuin aikaisemmat, emmekä nähneet reittimerkintää joen toisella puolella tai missään muuallakaan. Siinä jouduimme hetken miettimään, että mihin suuntaan pitää lähteä. Odotin paikallaan, kun Jaakko lähti ylittämään jokea ja etsimään reittimerkintää. Jonkun ajan kuluttua hän huitoi käsillään. Lähdin ylittämään jokea, mistä ei ollut mitään mahdollisuutta päästä kuivin jaloin. Veden virtaus oli kova ja veden peittämille kiville astuminen jännitti. Ylitys sujui molemmilla kuitenkin hyvin ja sitten kiivettiin vähän ylämäkeen.

Edellisenä päivänä kuulemassamme reittikertomuksessa oli tullut esille reitin parhaiten juostavin osuus, joka olisi jossain kohtaa ennen Meekonjärveä. Tulisikohan se pian vai menikö se jo? Vähän matkaa noustuamme alkoikin tasainen ja loiva alamäki, jota jatkui kilometri tolkulla. Sitä oli nautinnollista juosta, sillä polku oli melko tasaista. Siitä alkoi myös omasta mielestäni reitin parhaimmat maisemat. En edes tiennyt olenko enää Suomessa vai jossain aivan muualla. Maisema oli avaraa erämaata, mutta edessä ja sivuilla näkyi jylhiä kallioseinämiä, tuntureita ja järviä. Värit vaihtelivat keltaisen, vihreän, oranssin ja ruskean kaikissa eri sävyissä. Ruska oli parhaimmillaan.

Edestä kuului voimakasta kohinaa ja saavuimme joelle, jonka yli meni silta. Joen ylityksen kohdilla oli pieni vesiputous, jonka alapuolella vesi oli turkoosia ja uskomattoman kirkasta. Vähän matkan päässä oli Meekonjärvi, jonka autiotupa poikkesi reitiltä, joten jatkoimme matkaa menemättä sinne. Hetken kuluttua reitti meni kuitenkin varaustuvan ohi, jossa pysähdyimme.

Tuvalla tapasimme sedän, joka oli tekemässä huoltotöitä. Jäimme hetkeksi keskustelemaan ja sedän ilme oli näkemisen arvoinen, kun kerroimme juoksevamme Haltille ja sieltä takaisin Kilpisjärvelle saman päivän aikana. Keskusteluun tuli mukaan myös nuorempi mies, joka oli jo käynyt Haltilla ja oli nyt vaeltamassa hiljalleen takaisin Kilpisjärvelle. Silloin satoi lunta, kun hän oli kavunnut Haltin huipulle.

Keskustelussa tuli ilmi, että kuuluvuutta ei tosiaankaan ole reitillä muualla, kuin Haltin huipulla. Siellä oli kuulemma lävähtänyt työsähköposteja myöten puhelimeen kaikki mahdollinen. Ennen keskustelua olin yrittänyt lähettää viestin vanhemmilleni, mutta se ei tietenkään mennyt perille. Kirjoitin viestiin: ”ollaan nyt Meekonjärvellä, klo 7:49”.

Meekonjärvi – Pihtsusjärvi 9 km

Meekonjärvi oli kaunis paikka, ehkä koko reitin kaunein. Järvi oli täysin tyyni ja tunnelma rauhallinen. Sen jälkeen reitillä tuli haastava osuus, vaikka maisemiltaan se olikin täydellistä. Polku kulki järven viertä koivikossa, jonka jokainen koivu oli eri sävyinen. Reitillä tuli kivikko-osuuksia, mutta onneksi oli edelleen ollut kuivaa, joten kivet eivät olleet liukkaita. Eteneminen oli tässä vaiheessa hitaampaa, mutta pian polku muuttui taas helpommaksi.

Kuljimme jonkin aikaa joen vartta rinteessä, jossa tuli ajoittain kapeaa polkua kallionseinämän viertä pitkin. Maisemat olivat yllättäen taas huikeita. Välillä maasto oli tasaisempaa, välillä tuli pieniä mäkiä. Edestä alkoi taas kuulua voimakasta kohinaa. Siellä täytyisi olla kuuluisa Pihtsusköngäksen putous. Olin kuullut, että putous on iso, mutta sehän oli valtava. Juoksimme putouksen viertä sen yläjuoksuun, jossa ihastelimme maisemia. Täytimme vesipullot putouksen yläpäässä, jolloin mietin mielessäni, että nyt ei saa horjahtaa.

Pihtsusköngäs

Tässä vaiheessa matkaa aurinko lämmitti ja tuli jo hiki paksummassa juoksuhupparissa. Laitoin hupparin roikkumaan juoksuliivin takana oleviin remmeihin ja hyvin tarkeni pitkän aikaa ohuella pitkähihaisella paidalla.

Seuraavaksi reitti meni järven rantaa pitkin Pihtsusjärven autiotuvalle. Tuvalla nopea huussitauko, jonka jälkeen matka läheni Haltia.

Pihtsusjärvi – Halti 11 km

Pihtsusjärven autiotuvalta eteenpäin reitti oli oikeastaan pelkkää ylämäkeä. Siinä vaiheessa vatsani oli niin pahassa jamassa, että jouduimme välillä kävellä, jotta tortut eivät tulisi housuun. Alkoi olla tuulisempaa ja huppari oli syytä laittaa takaisin päälle, vaikka aurinko paistoi. Tunnelma meni ehkä vähän totiseksi tässä vaiheessa matkaa, ehkä osittain vatsaongelmieni takia ja toisaalta jatkuva ylämäkeen meneminen tuntui välillä raskaalta.

Aluksi ajattelimme, että vatsaongelmani johtui liiallisesta juomisesta, mutta Haltia lähestyttäessä tajusin, että suuni on koko ajan ihan kuiva. Emme täyttäneet pulloja, kun olisi pystynyt ja nyt vesi alkoi huveta. Onneksi vähän matkan päässä oli pieni puro, josta saimme taas vesipullot täytettyä. Miten niinkin pienen puron vesi voi olla aivan kristallin kirkasta ja vesi todella hyvän makuista?

Edessä näkyi kyltti: Halti 4 km. Kyltin takana horisontissa näkyi Norjan lumihuippuiset vuoret. Jotkut vaeltajat olivat jättäneet kyltille rinkat ja lähteneet ilman niitä huipulle. Haltia lähestyttäessä reitti muuttui yhä jyrkemmäksi ja kivikkoisemmaksi. Osa kivistä oli ruskeita ja osa harmaita, joissa saattoi olla vihreitä sammaloituneita kohtia. Sain uutta puhtia jyrkistä nousuista ja välillä nousu oli niin jyrkkää, että joutui ottamaan käsillä kiinni kivistä kiivetäkseen ylemmäs. Muutamat vaeltajat laskeutuivat huipulta samaan aikaan, kun me nousimme.

Ei mennyt enää kauaa, kun edessä näkyi jokin tolppa. ”Onko tuo oikeasti jo huippu?” ”Ollaanko me jo kohta huipulla?” Tunteet alkoivat nousta pintaan siinä vaiheessa. Enää muutama askel ja siellä me sitten olimme, Haltin huipulla! Avasin tolpassa kiinni olevan laatikon, jonka sisällä oli K-Marketin muovipussi, jossa oli ruutuvihko. Luin muutamat vieraskirjaterveiset ja kirjoitin vihkoon meidän terveisemme. Haltin korkein kohta on Norjan puolella, joten siellä oli tietysti käytävä. Huipulla oli kaksi korkeimman näköistä kohtaa ja koska emme olleet täysin varmoja, kumpi oli korkein kohta, menimme käymään molemmissa, jotta meille ei jälkikäteen selviäisi, ettemme olisikaan käyneet kaikkein korkeimmalla kohdalla.

Haltin huipulla

Puoliväli

Haltin huipulla paistoi aurinko ja näkymät olivat uskomattomat. Mietin mielessäni, että ei ole totta, olemme nyt puolivälissä, enää olisi paluumatka Kilpisjärvelle. Jalat tuntuivat hyvältä, ei vielä mitään väsymyksen merkkejä, eikä mihinkään sattunut, tilanne oli siis melko hyvä. Laitoin viestin vanhemmilleni: ”ollaan Haltin huipulla!!! klo 13:19”.  Sieltä tuli heti takaisin tsempit ja turvallisen paluumatkan toivotukset.

Huipulla tuuli niin kovaa, emme jääneet kovin pitkäksi aikaa nautiskelemaan maisemista, vaan lähdimme laskeutumaan alaspäin. Hetken laskeutumisen jälkeen rinteessä oli täydellinen paikka istahtaa kiville ja syödä maapähkinävoileivät. Tuuli tyyntyi oudosti siinä kohtaa ja aurinko paistoi, oli lämmin. Katselin mutaisia kenkiämme leipiä syödessämme. Leipä oli kuivaa jo valmiiksi kuivassa suussa ja sen nielaisemiseen tarvitsi vettä avuksi.

Haltilta laskeutuminen oli paikoitellen jopa vaikeampaa kuin nousu. Täytyi olla todella tarkkana mihin jalkansa pistää, sillä nilkan nyrjähtämisriski oli ilmeinen. Jyrkimpien osuuksien jälkeen maasto muuttui hieman helpommaksi ja sitten olikin edessä pitkä matka loivaan alamäkeen. Sen aikana pääsin johonkin mielettömään flow-tilaan. Olin todella onnellinen, juoksu tuntui hyvältä ja maapähkinävoileipä oli tehnyt ihmeitä vatsalle, eikä se vaivannut enää juurikaan.

Paluumatka

Huomasin jossain vaiheessa Jaakon olevan oudon hiljainen, vaikka itse säpisin ja kommentoin jatkuvasti maisemia tai yritin keskustella jotain muuta. Aloin aistia jonkin olevan ehkä hullusti. Kyselinkin sen jälkeen loppumatkalla säännöllisesti, että onko kaikki hyvin. Vastaus oli aina, että on.

Tunnelma oli kuitenkin läpi matkan positiivinen ja Pihtsusjärven autiotuvalla Jaakko naureskeli minulle, kun kuuli rapinaa ja mussutusta huussista. Hyödynsin kaiken ajan ja söin samalla huussissa istuessa. Tässä vaiheessa vessapaperi oli jo aivan finaalissa, laskeskelin sen riittävän loppumatkalle, jos käytän aina yhden siivun per huussikeikka ja tällä tavoin se lopulta riittikin. Matka jatkui reippaasti eteenpäin. Oli hienoa nähdä reitti myös toiseen suuntaan, sillä maisemat näyttivät osittain erilaisilta ja silloin tuli myös kiinnitettyä eri asioihin huomiota kuin menomatkalla.

Matka eteni mukavasti vesiputousten yli, kunnes totesimme, että kohta tulee se ärsyttävin kivikkoinen, mutta onneksi kaunis osuus ennen Meekonjärveä. Siitäkin selvittiin hyvin ja seuraavaksi mentäisiin Meekonjärveltä kilometri toisensa jälkeen ylämäkeen. Totesimme, että ei muuta kuin powerhaikataan vaan ylös eli reipasta kävelyä ja juostaan aina kun pystyy. Juoksupäätöksen tekeminen oli välillä vaikeaa, koska se tuntui raskaalta ja olo oli muutenkin hengästynyt. Ehkä kilometrit alkoivat jo jollain tavalla painaa, vaikka edelleenkin jalat tuntuivat hyviltä eikä vielä väsyttänyt. Aina kun luuli, että tuolla se ylämäki loppuu, olimmekin vasta jonkun välinyppylän päällä ja nousu sen kuin jatkui. Mikäli mieleen tuli jotain huonoja ajatuksia, otin niistä kiinni ja heitin taakseni, kuten eräs viisas juoksija on neuvonut. Samalla ylämäkeä tarpoessa mietin myös, etten haluaisi pois reitiltä ollenkaan. Kuinka ihminen voi kokea jotain näin hienoa?

Mihin asti ehtisimme ennen pimeää?

Matka oli edennyt hyvää tahtia ja vaikutti siltä, että pääsisimme melko pitkälle ennen pimeän tuloa. Vielä joen vartta juostessamme ja seuraavaa nousua noustessamme oli valoisaa, sitten alkoi hiljalleen tulla hämärämpää. Pääsimme vielä ilman lamppuja hyvin juoksemaan alamäen, joka tuli viimeiselle autiotuvalle eli Saarijärvelle. Joella oli vielä vesipullojen täyttö ja viimeiset urheilujuoman rippeet työnnettiin pulloihin.

Tuvan ulkopuolella lisäsin takin päälle ja laitoimme lamput otsalle. Tuvasta tuli ulos ihmisiä ja kuului: ”oli pakko tulla katsomaan, että onko täällä samat kaverit, joihin törmäsin silloin aikaisemmin.” Sama henkilö, jonka näimme Meekonjärellä menomatkalla oli nyt Saarijärvellä parin muun henkilön kanssa. Juttelimme hetken aikaa heidän kanssaan, jonka jälkeen oli aika lähteä viimeiselle etapille. Vaeltajat toivottivat meille tsemppejä viimeiseen rutistukseen. Se lämmitti mieltä todella paljon, aivan ihania ihmisiä.

Kohti maalia

Kuinka pitkiltä kilometrit voivatkaan tuntua, kun väsymys alkaa vaivata. Viimeisellä etapilla huomasin, että nyt ihan oikeasti väsyttää. Tuli sellainen olo, että voisin vain nukahtaa tähän seisaaltaan. Lisäksi alkoi tuntua hieman kylmyyttä käsivarsissa ja rupesin jännittämään, että meinaako tässä vielä tulla kylmä loppumatkasta. Hengitys alkoi höyrytä. Ajattelin itseni kaatumassa hotellihuoneen sängylle peiton alle.

Välillä kyselin, että kuinka monta kilometriä on vielä matkaa, vastaus masensi joka kerta. Jaakko osasi tsempata ihanasti ja sanoi, että nyt on enää pelkkää alamäkeä kotiin. Sitten minulla meni jokin tsemppivaihde taas päälle ja hyvä, että Jaakko pysyi edes perässä, kun painelin menemään. Enää ei kiinnostanut kastuuko jalat, vaan läpsyttelin rapakoiden keskeltä tarmokkaasti. Oli jo pilkkopimeää, kun laskeuduimme tunturilaaksossa kohti koivikkoa ja metsää. Kivikoissa oli välillä vaikea suunnistaa, kun reittimerkintää ei meinannut löytää pimeässä, jos ei ollut selkeää polkua.

Jaakko oli muistutellut koko matkan ajan puolen tunnin välein siitä, että pitäisi syödä jotain. Enää loppumatkasta en pystynyt syömään mitään, meinasin oksentaa jo kerran, kun työnsin suuhuni palan energiapatukkaa. Jo pitkän aikaa syöminen oli ollut väkinäistä. Tungin aina pakolla suuhun jotain ja nielaisin sen veden avulla. Ultramatkoilla yksi pahimmista virheistä on olla syömättä säännöllisesti ja riittävästi, koska se kyllä kostautuu. Kuitenkin lopussa tiesin, että pystyn tsemppaamaan lopun, vaikka en enää söisi mitään. Tunsin, miten vatsani oli täysin tyhjä.

Loppurutistus

”Näkyykö tuolla valoja vai onko tuo joku kangastus?” kysyin Jaakolta. Ihan kuin kaukana horisontissa näkyisi valoja. ”Ne on katuvaloja” tuli vastaus. Kuin valoa olisi näkynyt tunnelin päässä, olisimme oikeasti kohta perillä. Jossain niissä kohdin mittari alkoi lähennellä sataa kilometriä. Kun ajatukset olivat lopussa jo aika lailla vain siinä, että nyt vaan pois täältä, ihan kuin tilauksesta taivaalle ilmestyivät revontulet. Vihreät väreilevät revontulet tanssivat tähtitaivaalla upeasti. Jäimme tuijottamaan niitä paikoilleen hetkeksi. Onnellisuuden tunteet valtasivat taas mielen ja tuli uutta voimaa jatkaa matkaa.

Edessä oli enää pitkospuuosuudet ja sen jälkeen metsäosuus. En muistanut, että loppu todella oli alamäkeä tai tasaista, se helpotti etenemistä, vaikka väsymys painoi. Aivan metsäosuuden lopussa upposin vielä pohkeita myöten mutalätäkköön, mutta se ei enää siinä vaiheessa haitannut. Antaa tulla vaan, mietin mielessäni.

Oli aivan uskomaton olotila, kun tulimme metsäpolulta hiekkatielle. Ihan pian, reilun kilometrin päässä saisimme reitin päätökseen. Juoksimme hiekkatietä alas reippaasti ja siinä se oli, reitin päätepiste, olimme autolla! Juoksukellon mittari näytti noin 103 kilometriä ja aikaa oli kulunut 19 tuntia ja 41 minuuttia. Jaakko paljasti maalissa, että hänen reidessään oli alkanut ilmentyä kipuja jo reilun 30 kilometrin kohdalla, mutta hän ei ollut halunnut kertoa siitä minulle, etten huolestuisi. Olin siis ollut oikeassa silloin Haltilta laskeutumisen jälkeen, että jotain oli pielessä. Onneksi kuitenkaan mitään pahempaa ei käynyt.

Päässä pyöri paljon ajatuksia, mitä olimmekaan juuri tehneet? Koin kiitollisuutta ja onnellisuutta siitä, että saimme kokea jotain niin hienoa ja selvisimme matkan ehjinä.

Elämässä hienointa on uskaltautua hyppäämään mukavuusalueen ulkopuolelle ja olla pelkäämättä epäonnistumisia, jolloin on mahdollista myös kokea upeita asioita ja kehittää itseään. Mikä tahansa on mielestäni myös mahdollista, jos siihen vain uskoo itse riittävästi ja on valmis tekemään sen eteen asioita. Välillä aina ihmetyttää, miten upea maailma voikaan olla ja mitä kaikkea koettavaa tässä elämässä onkaan.

Posted in UncategorizedTagged Halti, juoksu, Kilpisjärvi, Lappi, Polkujuoksu, Vaellus

Artikkelien selaus

Paljonko kuukauden Yhdysvaltojen road trip maksaa?

Related Post

  • Paljonko kuukauden Yhdysvaltojen road trip maksaa?
  • Käärmeitä, tappajakärpäsiä ja lampaita

3 thoughts on “Juosten Haltille”

  1. Pep-Onni 🌞 sanoo:
    25 syyskuun, 2020 7:55 pm

    Olipas kiva lukea hyvin kirjoitettu tarina mielenkiintoisesta reissusta. Kiitos.

    Tuonne täytyy joskus päästä.

    Vastaa
    1. Salla-Mari sanoo:
      3 lokakuun, 2020 5:41 am

      Kiitos Onni, mukava kuulla! 🤗
      Kyllä, ehdottomasti suosittelen, todella hieno reitti ja jos sattumalta pääsee ruska-aikaan, niin väriloisto aivan mieletön, mutta hieno varmasti ihan milloin vain 👌

      – Salla-Mari

      Vastaa
  2. Uncle sanoo:
    6 tammikuun, 2021 8:05 pm

    Olipa hieno tarina ja upeat kuvat. Seurasin Lotta Hintsan vastaavaa juoksua mutta hänen juoksuun verrattuna teillä oli tuo ajankohta jo sen verran myöhään että pimeys yöllä on tosiasia. Arvostan.

    Jos nyt jotain juttuun korjattavaa niin kaksi kuvaa ovat kronologisesti väärin päin. Läydättekö mitkä kaksi kuvaa 🙂

    – Uncle

    Vastaa

Vastaa Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

© 2019 Reissutarinoita