Tortoise

Yöllä Vegasin liepeille saavuttuamme nousin autosta flipflopit jalassa ja säikähdin, kun maassa oli skorpionin näköinen otus. Se oli läpikuultava, todella ällöttävän näköinen. En tiedä mikä se oli, mutta hyppäsin takaisin autoon ja laitoin kengät jalkaan. Teimme otsalampun valossa iltapuuhat nopeasti ja painuimme pehkuihin.

Aamulla keitimme kahvit ja söimme aamiaisen kauniissa aavikkomaisemissa. Aavikoilla on aina mielenkiintoista yrittää löytää suojaisa vessapaikka, kun kasvillisuus on niin matalaa. No, mutta taaskin ollaan jossain, missä ei ole lähimaillakaan ketään muita ihmisiä.

Matka jatkui, hei hei Las Vegas! Nyt lähdimme kohti Mojaven aavikkoa. Luulimme, että Joshua puita on vain Joshua Tree Parkissa, mutta nyt ajelimmekin ihanaa hiljaista tietä pitkin, jonka molemmin puolin oli joshua puita silmän kantamattomiin. Joshua tree on todella kaunis jonkinlaista kaktusta muistuttava puu.

Tiellä ei tullut pitkään aikaan ketään muita vastaan. Eikö kukaan muu mene Mojaveen? Yhtäkkiä tiellä oli varoituskyltti, missä luki tortoise. ”Ööö hetkinen, siis kilppareita?” Hidastin nopeutta, halusin olla valppaana, jos ihan oikeasti kilpikonna voisi kävellä tiellä. Ja siinä samassa vilahti vaan, kun tien sivussa iso kilpikonna sujautti pään ja jalat kilpensä suojiin. Jarrua ja auto tien sivuun.

Lähdimme kävelemään kilpikonnaa kohti. Se oli niin suloinen ja ihmetteli, mitä me pällistelemme. Kilpparilla oli tienylitys-projekti meneillään. Halusin jäädä valvomaan, että se pääsee tien yli turvallisesti. Muita autoja ei edelleenkään näkynyt missään. Lähdimme takaisin autolle ja ihastelimme aivan uskomattoman hienoa maisemaa. Kaunis aavikko, joshua puita, kaktuksia, horisontissa kukkuloita, joiden liepeillä pilviä ja sadetta.

Löysimme Mojaven aavikolle ja sieltä kivan leirispotin. Missään ei edelleenkään näkynyt ketään muita. Oli todella kuuma, mittari lähenteli 40 astetta ja aurinko paistoi. Päätimme virittää aurinkovarjosysteemin. Ei ollut edes tuulista, joten se pysyisi varmaan ihan hyvin. Laitoimme siihen vielä varmuuden vuoksi lisäkiinnitystä telttanaruilla, jotka olin ottanut kotoa mukaan. Ainahan narua voi johonkin tarvita.

Istuskeltiin, laiteltiin lounasta ja syötiin. Sitten, ennen kuin ehti kissaa sanoa, jostain tuli todella voimakas puuska ja koko varjosysteemi metallikeppeineen irtosi maasta ja lensi. Samalla lensi meidän kaasuliesi ja pöytä. Hyvä ettei koko varjo keppeineen mennyt jostain tuulilasista läpi. Yksi kepeistä vääntyi. Sehän oli jo ennestään vääntynyt samankaltaisesti, eli jollekin on käynyt samalla tavalla, mutta nyt se oli kyllä ihan päin helvettiä.

Hymy hyytyi hetkellisesti, mutta vähän ajan päästä nauratti. Mietittiin vaan, että miten ihmeessä saadaan keppi suoristettua. Keppi oli kiinni katolla olevassa systeemissä ja se oli saatava suoraksi, jotta sen saisi takaisin katolla olevaan pakettiin. Emme voi ajaa niin, että monen metrin metallikeppi sojottaa auton sivulla. Se pitäisi siis saada ensin irti ja yrittää sitten suoristaa. Sen irrottamiseen tarvittaisiin ruuvimeisseli, eikä sellaista ollut. Yritimme pinseteillä, veitsellä ja kivillä. Lopulta se saatiin veitsellä auki. Huh, saimme sen nyt ainakin irti.

Jaakko lähti lenkille, minä jäin hengailemaan. Hänen piti tulla takaisin viimeistään klo 18:30, jotta ehtisimme läheisille Kelso sand dynes hiekkadyyneille katsomaan auringonlaskua. Tietenkään Jaakko ei tullut vielä silloin ja sitten tulikin kiire. Ajelimme kohti dyynejä huonokuntoista asfalttitietä. Ei ole totta! Kilpikonna keskellä tietä! Nousin autosta ja menin sen luokse, jos se sitten päättäisi väistää. Se ei todellakaan aikonut liikahtaa mihinkään. No, varmistelin sitten siinä sen vieressä seisten, ettei se yks kaks lähde liikenteeseen ja Jaakko ohjasi auton hitaasti penkan puolelta ohi. Matka jatkui, kunnes hetken kuluttua toinen kilpikonna keskellä tietä! Juuri nyt vielä, kun on kiire. Osasimme sitten nopeasti toimia samalla tavalla, eli minä varmistelin kilpparin turvallisuuden ja Jaakko ohjasi auton ohi. No niin, pääsisimmekö nyt äkkiä sinne dyyneille?

Dyyneille oli kaksi mailia kävelyä pehmeässä hiekassa. Menin tarmokkaasti edellä, koska olin päättänyt selvitä dyynien huipulle ennen auringon laskua. Tällä kertaa historiallisesti Jaakko oli jo ihan poikki ja sanoi nämä olleen raskaimmat kaksi mailia ikinä. Viimeiset sadat metrit olivat todella raskaita kiivetä dyynejä ylös. Välillä hiekassa oli kuin hankikanto, jolloin askellus oli kevyempää, mutta välillä hiekkaan upposi oikein kunnolla, eikä eteenpäin meinannut päästä. En tiedä mikä syke mahtoi olla viimeisessä nousussa.

Hyvä, ettei sydän pysähtynyt lopulta siitä kauneudesta, mitä meidän edessämme sitten olikaan. En pysty sanoin kuvailemaan sitä maisemaa. Rojahdimme vain dyynien huipulle ja katsoimme kaikkia niitä uskomattomia värejä, mitä laskeva aurinko sai aikaan taivaalle. Hiekka oli pehmeintä ikinä, siinä oli ihana istua, eikä hiekkaa edes huomannut iholla, koska se oli niin hienoa.

Auringon laskun jälkeen lähdimme takaisin, jotta ehtisimme vielä ennen pimeää autolle. Toisella puolella horisontissa salamoi. Dyyneiltä alas surfatessa ja juostessa hiekasta lähti kova pamahteluääni. Luin, että se johtuisi hiekkakerroksissa olevista eri lämpötiloista. Pimeä tulikin todella nopeasti ja koska hiekka oli niin hienoa, oli jalanjälkemme lähes kokonaan pyyhkiytyneet. Piti olla tarkkana ja miettiä, mistä suunnasta tulimme. Onneksi olin ottanut otsalampun mukaan. Tiesimme suunnilleen, missä suunnassa auto on, mutta ryhdyimme vähän pelleilemään ja Jaakko teki instastoryn, ettei muka tiedetä missä koti on. Iskältä ja äidiltä oli tullut heti viestiä ”Joko löysitte autolle?”.

Näimme matkalla aavikkokengurun ja hienon liskon. Lisko ilmeisesti näki otsalampun valossa ötökkäsaaliita, koska se hyppi holtittomasti minun kenkäni päällä valosta innostuen. Nopeasti se kaivautuikin hiekkaan piiloon. Matkalla autolle Jaakko päätti sitten vielä kertoa juuri lukeneensa, että Mojaven aavikolla on kaksi viikkoa sitten kadonnut nainen. Kylmät väreet menivät selkää pitkin, kun mielikuvitus alkoi laukata. Olin jo ihan varma muutenkin, että vähintään joku mountain lion hyökkää pimeässä ja nyt tuli vielä lisäjännitystä tilanteeseen.

Pääsimme autolle ja ajoimme mailin verran vielä eteenpäin, missä olisi wild camping paikka. Tie oli niin huonossa kunnossa, että etenimme viisi mailia tunnissa. Pääsimme perille. Vähän jännitti, kun oli pilkkopimeää, eikä ketään muita missään. Tulimme kreivin aikaan, sillä aiemmin horisontissa näkynyt myrsky saavutti nyt meidät. Tajuton tuuli tuli yhtäkkiä ja alkoi sataa sekä salamoida. Paikassa oli hieman nettiyhteyttä, joten laitoin vielä vanhemmilleni sijaintitiedot ja ilmoituksen, että myrsky on tulossa.

Onneksi auton sisällä tuntuu aina melko turvalliselta. Ukkonen tuli taas ihan päälle. Pidin korvista kiinni, koska salamaniskusta tuleva ääni on niin kova. Jossain vaiheessa myrsky hieman hellitti ja unikin tuli pian. Salamointia näkyi välillä vielä kauempana.

Aamulla oli kaunista ja tyyntä. Oli pilvistä, mutta ei tuullut yhtään, eikä satanut. Oli kiva nähdä leiripaikkamme nyt valoisalla. Lähetin perheelleni kuvan paikasta. Suuri puun oksa oli revenneenä auton edessä. Isä kysyi heti, oliko se katkennut viimeyön myrskyssä. Kai se oli siinä jo illalla ollut. Aamiaisen jälkeen oli aika sanoa hyvästit Kelso dyyneille, aavikolle, kilpikonnille ja kaktuksille.

Seuraavat ja viimeiset kaksi päivää vietimme kauniissa Angeles national forestissa, joka oli jo tullut tutuksi viime vuodelta. Menimme kuitenkin eri alueille ja olimme yötä eri paikoissa, kun viime vuonna. Alun perin auton palautuspäivä olisi ollut jo perjantai, mutta pyysimme lisäpäivän, jotta saisimme viettää viimeisenkin yön luonnon helmassa.

Angeles forestin ensimmäinen paikka oli metsäinen ja siellä oli viileämpi, kuin paikassa, missä olimme viimeisen yön. Kävimme kävelemässä ja hölkkäilemässä Pacific Crest Trailillä, joka on legendaarinen pitkä vaellusreitti. Se kulkee aina Mexicosta Kanadaan asti. Oli kiva päästä menemään sitä pieni pätkä. Illalla istuimme nuotion äärellä, söimme sipsejä ja ananasta.

Seuraavana päivänä, eli viimeisenä, siirryimme ehkä puolen tunnin ajomatkan päähän. Siellä oli jo lämpimämpi ja karummat maisemat. Löysimme leirintäalueen, missä ei vielä silloin aamulla ollut ketään muita. Saimme täydellisen spotin kukkulalta ihanilla näkymillä. Jätimme retkituolit siihen ja sitten piti lähteä asioille Losiin. Oli vuorossa auton pesu ja siivous. Onneksi pian pääsimme takaisin vuorille rentoutumaan. Vielä illan suussa lähdimme tekemään viimeisen retken läheisille poluille. Sen jälkeen kunnon suihku, koska nyt saikin tuhlata kaiken veden meidän retkisuihkusäkistä, pesin hiuksetkin huolellisesti.

Teimme nuotion ja ruuan. Sen jälkeen aurinko alkoi jo laskea ja taivas oli taas upeissa väreissä. Istuimme nuotiolla katsellen henkeä salpaavan kaunista maisemaa. Mietimme, että olipa hyvä, että vietämme täällä viimeistä iltaa hotellihuoneen sijaan. Nuotio, kaunis maisema, heinäsirkat. Nyt on hyvä olla.