La Salissa teimme vielä aamulla yhdessä retken, kun Jaakko oli ensin tullut lenkiltä. Retki oli todella ihana. Se meni kauniissa vuoristomaisemissa, jossa oli paljon avaraa niittyä, purojen ylityksiä ja metsikköä. Matkalla tuli vastaan paljon lehmiä, jotka tarkkailivat meitä. Takaisintulomatkalla lehmiä olikin iso lauma. Koko lauma lähti juoksemaan niin, että tanner vain tärisi ja pölypilvi nousi ilmaan. Lehmät juoksivat hieman meistä etäälle ja kääntyivät tarkkailuasemiin.
Retken jälkeen ajoimme vuorilta takaisin alas Moabiin. Suunnitelmissa oli pyykit, ruokailu ja kauppareissu. Jaakko oli lukenut, että kuivajäätä olisi mahdollista saada ihan perus Walmarteista ja Citymarketeista. Walmartia ei vaan ole lähimaillakaan. Kuivajää voisi auttaa, kun meidän coolerin kanssa on ollut aika paljon ongelmia, se ei vaan tahdo pysyä viileänä näissä lämpimissä paikoissa. Ihme, ettemme ole saaneet vielä ruokamyrkytystä, mutta näköjään tofu, vegenakit, vegejuustot ja muut vegaanituotteet pysyvät ihan hyvänä, vaikka jääkappi olisi välillä +24 astetta. Citymarketista ei kuitenkaan kuivajäätä löytynyt, joten ei auta. No, ostimme taas paketin jäätelöä ja ajoimme eiliselle leirintäalueelle, johon ajattelimme jäädä vielä yhdeksi yöksi.
Muuten olisimme jo ehkä jatkaneet matkaa, mutta autossa oli syttynyt öljyvalo ja vuokraamosta ohjeistettiin, että pitäisi käydä huollossa vaihtamassa öljyt. Saimme heti seuraavaksi aamuksi Moabista ajan öljyjen vaihtoon. Oli kuitenkin ihan kiva viettää chilli päivä Moabissa, eikä tullut taas heti suhailtua uuteen paikkaan. Löydettiin Moabista myös hyvä ravintolakärry, Quesadilla Mobilla. Heillä oli ulkoterassi, jossa ylhäältä tuli vesisumua viilentämään. Siinä olisi voinut istuskella koko loppuillan.
Menimme illalla leirintäalueen kukkuloille katsomaan auringonlaskua. Kukkuloille pääsi ihan meidän spotin takaa. Ei tarvinnut kiivetä kovin kauas, kun näkymät olivat huikeat. Auringonlasku oli todella kaunis, eikä lähimaillakaan ollut muita ihmisiä. Istuimme kalliolla vierekkäin ihastellen kaunista maisemaa ja taivaalle syntyviä eri värejä. Lähdimme takaisin autolle ennen pimeää. Leirintäalueella oli maailman ihanin vessa, jossa oli vain seinät. Voit vain kuvitella, millainen tähtitaivas yläpuolella oli siinä istuskellessa.
Aamulla veimme auton huoltoon. Perus, että ensin ajoimme ihan väärään paikkaan vahingossa, mutta onneksi myöhästyimme vain ehkä minuutin sovitusta ajasta. Odottelimme huollossa noin tunnin verran, että saimme auton takaisin. Kaikki toimi todella hyvin, lasku meni suoraan autovuokraamoon.
Kävimme vielä hyödyntämässä Moabin juomavesipisteen ja täytimme kaikki kanisterit ja suihkusäkin. Matka jatkui kohti Hanksvilleä ja ajattelimme mennä Goblin Valleyn leirintäalueelle, missä olimme vuosi sitten. Siellä olisi trailejä, jotka jäivät viime vuonna tekemättä. Leirintäalue houkutteli myös suikun vuoksi.
Saavuimme mestoille päivällä, söimme bagelit ja napostelimme pähkinä-hedelmäsekoitusta, sekä otimme vähän lepoa. Päätimme lähteä tekemään vielä iltapäivällä läheinen slot kanjoni, jonka Jaakko meni viime vuonna ja se oli ollut todella hasardi. Ensin Jaakko sanoikin, ettei mennä sinne, koska se on niin vaarallinen. Luimme kuitenkin Alltrailsistä, että siellä on muitakin ollut ja johonkin vaikeaan kohtaan on asennettu naru helpottamaan kiipeämistä.
Lähdimme menemään kanjoneita eri suuntaan, kuin miten Jaakko meni viime vuonna. Tähän päädyttiin siksi, että pudotukset olivat olleet vaarallisen pitkiä toiseen suuntaan. Luimme kuitenkin jälkikäteen, että reitti kannattaisi juurikin mennä toiseen suuntaan, kuin miten meillä oli nyt aikomus se mennä. Reitti on nimeltään Ding ja Dang. Ne ovat kaksi slot kanjonia, joista tulee looppi, kun ne menee peräkkäin. Olisi ollut siis järkevämpää mennä ensin Ding ja sitten Dang, mutta me lähdimme nyt päinvastoin.
Ennen reittiä oli vielä kyltti, jossa luki, että näissä kanjoneissa joudutaan pelastamaan ihmisiä säännöllisesti ja reitti soveltuu vain todella kokeneille. Jäin vielä siinä miettimään, kannattaako meidän oikeasti mennä. Emme olleet edes ilmoittaneet kenellekään läheisille, missä olemme, joten kukaan ei tietäisi meidän olevan kanjonissa, jos meille jotain tapahtuisi. Puhelimissakaan ei ollut kenttää enää.
Reitti oli parin mailin verran aluksi ihan perus polkua kanjonimaisemissa ja koko ajan jännittikin, että milloin slot- osuudet alkavat. Siitä se sitten alkoi, nopeasti tuli todella kapeaa slottia, jossa joutui mennä sivuttain. Lisäksi oli kohtia, jossa oli vettä ja kapeissa kohdissa reitin tukkineita suuria kiviä, joiden yli piti kiivetä. Nousut olivat todella korkeita kapeissa paikoissa, että reputkin piti ottaa pois selästä ja yrittää kurkottaa tai heittää niitä toiselle, joka oli päässyt ensin ylös.
Muutamassa kohdassa ainut vaihtoehto saada itsensä ylös, oli laittaa selkä kanjonin seinämää vasten ja jalat vastakkaiselle puolelle seinää. Sen jälkeen piti työntää itseään niin, että saa selkää nousemaan seinämällä, jonka jälkeen pystyi siirtää taas jalkoja.
Yhdessä kiipeily kohdassa tajusin todella, että se varoituskyltti oli aiheellinen. Olin todella peloissani ja mietin, että pitääkö meidän oikeasti kääntyä nyt takaisin. Siinä kun tunkkasin itseäni sileää ja liukasta seinämää pitkin, kävi mielessäni, että nyt jos ote lipeää, on joko selkäranka tai jalat katki tippuessani kanjonin pohjalle.
Kun olin saanut itseni tarpeeksi korkealle, sai Jaakko tartuttua käsivarteeni, joka hetkellisesti auttoi henkisesti, vaikka edessä olisi vielä jalan siirto seinämällä sivummalle, jonka jälkeen pääsisin kapuamaan pois seinämältä roikkumasta. En pystynyt hetkeen liikkumaan, koska pelkäsin nii paljon tippuvani, jos siirrän jalkoja. Killuin vain siinä kanjonin välissä miettien, että mitähän helvettiä nyt. Jaakonkin ilmeestä näki, että oli aika totiset paikat.
Kerättyäni hetken rohkeutta, siirsin jalan ja pääsin pois kanjonin välistä. Hyvä, etten purskahtanut itkuun päästessäni ylös. Jalat vaan tärisivät jännityksestä. Taidettiin sitten siinä vähän naurahtaakin selvitessämme. Jaakko sanoi jälkikäteen, ettei olisi edes haitannut, jos olisimme siinä vaiheessa kääntyneet takaisin päin, koska reitti oli oikeasti vaarallinen. Reitillä oli useita haasteellisia kohtia, mutta tämä yksi oli kyllä ylitse muiden.
Joistakin kohdista pääsi aika näppärästi niin, että Jaakko punttasi minua jalasta, jotta pääsin kiipeämään helpommin ylös. Sen jälkeen minä otin reput vastaan ja jeesasin tarvittaessa Jaakkoa ylös. Pituudesta oli selvästi vähän hyötyä teknisemmissä sloteissa.
Koko reitistä tuli yli 19km. Ikinä ennen ei ole kilometrit mennyt niin rattoisasti tai huomaamatta, kun oli koko ajan joku tehtävä, mistä piti suoriutua. Tuhottomasti siihen kyllä meni aikaa, neljä tuntia. Vitsit mikä fiilis, kun päästiin ulos slotista, tuntui ihan sairaan hienolta! Läpytettiin high fivet ja hölkättiin autolle. Ketään muita ihmisiä ei näkynyt koko aikana missään. Mietinkin niissä vaikeimmissa kohdissa, että milloinkohan joku löytää meidät, jos nyt jäädään kanjoniin.
Valo oli jo muuttunut päästessämme kanjonista ulos, alkoi olla ilta. Autolla korkattiin tietysti sparkling waterit ja lähdettiin ajamaan leirintäalueelle. Oli jo kova nälkä! Vaikka oli Cliff-bareja mukana, ei syöty mitään koko reitillä. Syöminen unohtui, kun oli niin jännittävää. Nyt näin jälkeen päin ajateltuna Ding ja Dang oli yksi koko elämän siisteimmistä kokemuksista. Muutama mustelmakin on näköjään siitä reissusta ilmaantunut. No, elämä saa jättää jälkiä.
Goblin Valleyn leirintäalue on keskellä aavikkoa suurien kalliomuodostelmien juurella. Yöpyminen siellä maksaa 30 dollaria sisältäen aurinkokatoksen, picnicpöydän ja vesivessat, sekä suihkut. Mutta kappas, jostain syystä vesi oli pois. Vessojen ja suihkujen ovessa oli lappu, että vedet ovat poissa muutaman tunnin, koska he klooraavat vettä. Olisimme yhtä hyvin voineet mennä wild campingiin, koska niitä paikkoja oli paljon lähistöllä. Ainut syy tänne leirintäalueelle tulemiselle oli suihku. Hyväuskoisina odotimme hikisinä, että no eiköhän me myöhemmin illalla vielä suihkuun päästä.
Alettiin laitella ruokaa, syötiin, naposteltiin sipsejä ja pelattiin korttia. Eipä se vesi tullut ikinä. Toivottavasti viimeistään seuraavan päivän retken jälkeen pääsisi suihkuun. Tulipa ensimmäisen kerran kokeiltua Jaakon kuuluisia dude wipeseja, joilla sai pyyhittyä pahimmat hikihiekkamöhnät. Olisihan meillä ollut se retkisuihku, mutta en viitsinyt enää myöhää illalla alkaa lotrata sillä.
Valvoimme aika myöhään ja katselimme tajuttoman hienoa tähtitaivasta. Ihan kuin tähtiä olisi paljon enemmän, kuin muualla. Taivaalla pystyi havaitsemaan linnunradan sumuista tähtiläjää. Näissä hetkissä tulee aina rauhallinen ja kiitollinen olo. Onpa hienoa saada kokea näin mielettömiä asioita.
Viereisellä leirintäspotilla oli äänekkäitä amerikkalaisia, jotka jatkoivat meluamista hiljaisuusajan jälkeen. Onneksi meidän automme hieman demppaa ääniä ja uni tuli nopeasti. Aamulla naapurin rouva kysyikin, että pitivätkö he liikaa meteliä. ”Ei suinkaan”.
Söimme nopeasti aamiaisen ja lähdimme Little Wild Horse – trailille. Se oli oikein helppoa slottia ja välillä tavallista polkua. Hölkkäiltiin suurin osa matkasta. Kokoreitti oli noin 15km. Jaakko piti keulilla sellaista tahtia, että ehtisimme suihkuun, sillä leirintäalueen checkout on jo klo 12:00.
Pysyimme aikataulussa ja mahtavaa, suihkut olivat käytössä! Otin siitä kaiken ilon irti. Jaakko odottelikin jo autolla ja sitten matka jatkui.
Ajomatkalla ajoimme erilaisten tuppukylien läpi ja pysähdyimme täyttelemään vesivarastoja. Ajoimme Capitol Reefiin. Siellä oli paikka, nimeltä Fruita, jossa oli puisto, mistä voi mennä keräämään hedelmiä. Harmiksemme näytti siltä, ettei tällä hetkellä hedelmiä oikein ollut. Löysimme Capitol Reefistä aivan täydellisen wild campin paikan korkealta kukkulalta ihastuttavalla näköalalla. Istuskelimme illan kukkulan reunalla retkituoleissamme. Mahtava paikka.
