Tällä hetkellä löhöilen autossa sängyllä. Ulkona tuulee puuskaisasti ja todella voimakkaasti. Kello on kohta yhdeksän illalla ja taivas on kukkuloiden takana punaliila. Ollaan wild campingissä, täällä ei ole ketään muita ja maisemat ovat, kuin suoraan länkkärileffasta.
Aamulla lähdetiin Snow Canyon State Parkista ja mentiin läheiseen Dixie National forestiin, jossa itseasiassa viimevuonna vietettiin yksi yö. Ajoimme viimevuotisen yöpymispaikan ohi, joka oli kyllä todella upea paikka. Silloin tie oli suljettu ylempänä kukkuloilla, joten emme päässeet trailille, mihin nyt yritämme uudestaan. Onneksi tie oli nyt auki. Trailin nimi oli Signal Peak. Osasin varautua hieman jo etukäteen, että nousua tulisi paljon kyseisellä reitillä.
Sitten mentiin. Polku oli kapea, heti lähdettiin nousemaan ja noustiin jyrkästi kilometritolkulla. Ne olivat varmaan elämäni hitaimmat ja raskaimmat kilometrit, lämpöäkin oli +39 asetta. Neljän-viiden kilometrin aikana tuli tuhat metriä nousua. Huipulta reitti jatkui vielä pari kilometriä toiselle huipulle, mutta rupesin epäilemään omia voimiani vielä, kun huipulla polku ei ollut enää juurikaan havaittavissa lumen takia. Jonkin aikaa seikkailtiin lumikinoksissa, mutta päädyimme onneksi lähtemään takaisinpäin. Jäimme vielä hetkeksi huipulle ihastelemaan maisemia, jonka jälkeen lähdimme laskeutumaan.
Alas mentiin samaa reittiä ja täytyy kyllä sanoa, ettei se ollut kovin helppoa mennä alaspäinkään. Vaikka syke pysyi matalalla, olivat lihakset koetuksella. Jalat tärisivät jo valmiiksi ylös tunkkauksen seurauksena ja nyt niillä jaloilla piti yrittää mennä monta kilometriä jyrkkää, kivistä alamäkeä. Koko 10 kilometrin matkaan taisi kulua neljä tuntia. Fiilis oli kyllä loistava, kun selvisi takaisin autolle.
Ajoimme läheiselle leiriytymisspotille ja ajatus oli käydä siinä suihkussa. Suihku oli ollut koko neljän tunnin ajan auton katolla auringossa ja vesihän oli melkein kiehuvaa. Spotin vieressä oli joki, josta kävin hakemassa kylmää vettä suihkusäkkiin. Jaakko sanoi menevänsä peseytymään jokeen. Itse ihmettelin, miksi joku valitsee jääkylmän jokiveden lämpimän suihkun sijaan, sillä omat jalkani meinasivat jäätyä, kun fliparit jalassa hain joesta suihkuvettä. Juuri, kun olin itse käynyt suihkussa, Jaakko käveleekin joelta ylös, ”Olikin aika kylmää vettä”. No shit. Sitten hänellekin kelpasi lämmin suihku.
Retken jälkeen mentiin vielä käymään Saint Georgen keskustassa, koska päätimme ostaa minulle uuden puheliminen. Huawei kun ei toimi jenkeissä ollenkaan ja se on muutenkin jo tullut tiensä päähän. Myyjä oli mukava, todettiin asioinnin jälkeen, että myyjillä ei ole ainakaan mihinkään kiire. Puhelimen ja prepaidliittymän ostamiseen kului tunti ja enemmän aikaa meni kaikkeen muuhun keskusteluun. Puhuimme muun muassa suomen terveydenhuoltosysteemistä, suomessa opiskelusta, tatuoinneista sekä Jaakon musiikkiteknologia ammatista. Asiakaspalvelu tuntuu olevan ihan oudon hyvää ja rauhallista joka paikassa.
Puhelinkauppojen jälkeen matka jatkui. Ajatus oli mennä alakautta läheltä Arizonan rajaa toista tietä Utahin kansallispuistoalueille, jotta emme ajaisi samoja teitä, kuin viimevuonna. Saavuttuamme kyseiselle tielle, se olikin huonokuntoinen hiekkatie, jota olisi pitänyt ajaa monia kymmeniä maileja. Ajattelimme, että tänä vuonna ei oteta samanlaisia riskejä, kuin viimevuonna ajaessamme muun muassa kuuluisaa Hole in the rock roadia, mitä ajaessa mikään vakuutus ei tasan korvaa yhtään mitään. Joten ei muuta kuin U-käännös ja muutos suunnitelmiin, taas kerran.
Löysimme tämän hienon yöpymismestan kallioiden kupeesta. Kalliossa on luolia ja automme on jonkinlaisen ikivanhan karja-aitauksen vieressä. Aitauksessa on jänis, se nököttää kuivuneen lehmän lantakasan takana tuulen suojassa korvat tiukasti vartalossa kiinni. Se ei pelännyt meitä, vaikka puuhastelimme ihan siinä vieressä.
Jaakko lähti lenkille, minä jäin suihkuun. Jänis nökötti edelleen kakkakasassa. Tuuli yltyi niin kovaksi, että oli mentävä autoon sisälle ja laittettava ovet kiinni. Tummat pilvet kasaantuivat yläpuolelle. Toivottavasti Jaakko tulisi kohta takaisin. Tarkistelin välillä jäniksen tilannetta. Sen turkki heilui tuulessa. Jaakon saavuttua yritimme hoitaa ruuan laiton nopeasti, sillä se oli todella haasteellista kovassa puuskatuulessa. Söimme auton sisällä. Hoidimme nopeasti iltapuuhat, otimme muutamia kuvia ulkona ja nimesimme jäniksen Robertiksi. Robertilla oli kavereitakin, jotka tulivat hengailemaan samaan aitaukseen. He alkoivat syödä aitauksessa heinänkorsia. Katselimme jäniksiä hetken ja vetäydyimme sitten autoon.
